Luku 1: Salattu || Luku 2: Varjosusi || Luku 3: Heinänkorsi
+ Isompi fontti
- Pienempi fontti
Aamuaurinko loi ensimmäiset säteensä pienen ikkunan puhtaiden ruutujen läpi. Saga veti villaviltin kasvojensa peitoksi ja käpertyi vieläkin pienemmäksi keräksi. Aurinko ei tietenkään lakannut paistamasta vain sen tähden että tyttö olisi halunnut nukkua eikä viltti ollut tarpeeksi paksu peittääkseen sen valon. Mutisten tyttö siis pyyhkäisi sen päältään ja nousi istumaan sänkynsä laidalle hangaten kämmenillään unisia silmiään. Päässä ollut siisti ranskanletti oli auennut. Peiliä huoneessa ei ollut, mutta hän ei tarvinnut sellaista tietääkseen näyttävänsä kamalalta. Vaatteet hänen päällään olivat kiertyneet epämääräisesti, hiukset harottivat joka suuntaan, silmien katse ei ollut vielä tarkentunut, suu oli auennut leveään haukotukseen. Yö oli ollut kaikkea muuta kuin rauhallinen nuorelle tytölle - illalla nopeasti saapunut uni oli jättänyt hänet myöhemmin, pimeä oli saanut vieraan huoneen vaikuttamaan vielä pienemmältä.
Hän veti reppunsa luokseen sängyn jalkopäästä ja kaivoi esiin sinne tunkemansa hiusharjan. Kömpelöin sormin hän avasi letin päähän solmimansa nyörin ja alkoi harjan avulla selvittää ainaisessa takussa olevia pitkiä, tummanruskeita hiuksiaan muutaman irvistyksen säestyksellä harjan osuessa normaalia pahempiin takkuihin. Suortuvien valuessa selvitettyinä selkää pitkin lähes vyötärölle asti hän palautti harjan muiden tavaroidensa sekaan ja kiinnitti hiuksensa jälleen ranskanletille pitääkseen ne poissa kasvoiltaan. Hän sitoi sen saman pellavanyörin uudelleen lettiään kiinni pitämään. Saga nousi seisomaan sänkynsä viereen, suoristi päällään olevat vaatteet ja nyöritti jälleen saappaat jalkaansa. Hän nousi ylös, suoristi ryhtinsä ja asteli ulos huoneestaan. Kynnyslauta narahti jalkojensa alla.
Deryn istui ruokapöydän edessä penkillä vesilasi kädessään. Kerrol ei ollut saapunut paikalle laikaan. Haltia joi pitkään lasistaan suunnitellen päivän reittiä. Heidän olisi lähdettävä liikkeelle heti tytön syötyä, jos he tahtoivat ehtiä Sarasteeseen ajoissa. Matka ei toki ollut pitkä, vain noin kolmasosa eilen kuljetusta reitistä, mutta haltia halusi auringonlaskun aikaan olla jo matkalla kohti vuoria mukanaan Sarasteesta ostetut tavarat. Vaikka kattoja ja seiniä olikin helpompi kestää nyt kuin nuorena, hän ei silti halunnut viettää ihmisten parissa yhtään enempää aikaa kuin oli pakko.
Saga kiersi käytävän ja salin seinien muodostaman kulman ja astui yhtenäiseen eteis- ja ruokailutilaan. Hän tervehti pöydässä istuvaa Deryniä unisella hymyllä ja nyökkäyksellä. Tyttö käveli sisään pöydän viereisestä ovesta jonka oletti johtavan keittiöön ja totesi arvanneensa oikein. Hän otti pöydältä kaksi pientä, punaista omenaa, korista sämpylän ja palasi sitten takaisin ruokapöytään. Hän istui haltiaa vastapäätä. Kumpikaan ei sanonut mitään. Talon rakenteet pitivät pientä narinaa, aurinko ei vielä paistanut senpuoleisiin ikkunoihin. Sagan hampaat pureutuivat makeaan omenaan vasta heränneen vaimealla innostuksella. Hänen syömisensä ei kestänyt kauaa, eniten aterian pienuudesta johtuen. Jostakin syystä hän ei ollut koskaan tottunut aamiaisen syömiseen.
"Meidän täytyy lähteä heti kun olet valmis", Deryn sanoi äänellä joka ei jättänyt tilaa vastaväitteille. Hän näki kyllä tytön väsymyksen ja arvasi tämän tottumattomuuden pitkien matkojen ratsastamiseen, mutta olosuhteet eivät antaneet myötätunnolle sijaa. Sen lisäksi, että hän halusi nopeasti takaisin huipulle, syy oli myös käytännöllinen. Liian pitkä aika viivytellen alamaissa, ja polut tukkeutuisivat monen metrin korkuisella lumikerroksella joka ennen pitkää jäätyisi. Silloin kukaan ei enää pääsisi maata pitkin yhdenkään Amrielin vuoriston huipulle, eikä lohikäärme kanna ketään muuta kuin valitsemaansa ratsastajaa. Heidän olisi ehdittävä.
Saga nyökkäsi yllättyneenä toisen käyttämästä äänensävystä. Tähän asti punahiuksinen oli käyttäytynyt häntä kohtaan tyynen kohteliaasti, hyödyntämättä selkeää johtajan asemaansa. Tyttö hymyili vinosti - hän ei ollut edes aikonut vastustaa väsymyksestään huolimatta. Tämän rakennuksen sisällä olemiseen verrattuna satulassa istumisen puuduttamat jäsenet olivat pieni paha. Hän pyyhki suunsa kämmenselkäänsä ja nousi pöydästä.
"Siinä tapauksessa haen tavarani ja harjaan hevoseni, Deryn."
Taakseen katsomatta hän käveli pitkin askelin huoneeseensa lanteet keinahdellen. Tarkistettuaan kaikkien tavaroidensa olevan paikallaan hän sulki repun nyörit nopeasti, heitti sen olkapäälleen ja poistui huoneesta sulkien oven perässään. Hän harppoi käytävän päähän ja eteishallin poikki. Ulko-ovi ei ollut lukossa ja aukeni ääntä päästämättä. Saga ei huomioinut millään lailla ruokapöydässä oletettavasti istuvaa haltiaa.
Oven ulkopuolella matalilla portaiden askelmilla hän pysähtyi ja hengitti onnellisena keuhkoihinsa puhdasta ilmaa. Hitain askelin hän laskeutui alas ne neljä askelmaa ja jatkoi sitten kulkuaan talon eteläisen kulman ympäri. Kierrettyään vielä toisenkin nurkan hän näki yksinkertaisen mutta siistin tallin Varjosuden takapihalla. Päättäväisesti hän avasi sen oven. Tallikäytävällä häntä tervehti tuttu heinän ja hevosen tuoksu, jonka hän oli aina kokenut ystävälliseksi ja kotoisaksi.
Tyttö seisoi paikallaan sen lyhyen hetken jonka hänen silmänsä vaativat sopeutuakseen tallin hämäryyteen. Niiden muutaman minuutin kuluttua hän näki selkeästi ympärilleen - kapean tallikäytävän, jonka molemmin puolin oli karsinoita, yhteensä kuusi. Karsinat eivät olleet erityisen suuria, mutta siistejä ne olivat. Tyttö veikkasi eilen näkemänsä pojan siivonneen ne aamulla ja jakaneen hevosille heinät, joita Tanssija vieläkin rouskutti mielihalulla. Hänen candrelainen tammansa oli oikealla puolella olevista karsinoista ensimmäisessä ja sen varusteet samaisen karsinan ulkopuolella, satula etukaarellaan maassa ja suitset roikkumassa ovessa olevasta koukusta.
Saga kirosi vaimeasti. Hän ei ollut ottanut ensimmäistäkään harjaa mukaansa. Hän siirsi kätensä kauemmas karsinan oven sulkevalta haalta, jonka oli jo ollut avaamaisillaan. Hän kääntyi kannoillaan ja hyppäsi sitten säikähtäneenä taaksepäin. Hänen takanaan seisoi eilisestä tuttu virnistelevä poika, jonka tukka oli sinä aamuna aivan yhtä pörrössä kuin edellisenä iltanakin. Pojan kasvoilla oli ilkikurinen, vino virne.
"Kas huomenta, neiti", toinen sanoi puolittain nauraen puhuessaan. Sagan kasvoille nousi täsmälleen samanlainen virne. Tyttö tarttui tunikansa helmaan ja niiasi sitten syvään. Se oli yksi niistä harvoista kerroista, jolloin hän ei horjahtanut niiatessaan - tasapainon pitäisi toki olla joka kerralla täydellinen, mutta hän ei ollut koskaan pitänyt etikettiä käsittelevistä, puisevista oppitunneista joita ei edes pitänyt Umbre. Umbren tunnit olivat jopa toisinaan jossakin määrin siedettäviä, mutta kun joku päästi linnan emännän Sagan kimppuun, tuloksena oli ilmiliekissä hehkuva riita. Heidän käsityksensä sopivuudesta eivät vain olleet samanlaiset.
"Hyvää huomenta myös teille, herra. Sydämeni iloitsee kohdatessaan teidät", hän sanoi pilkkaavalla äänellä, puhuen vielä korkeammalta kuin yleensä ja katsoen tuuheiden, ruskeiden ripsiensä lomasta ylöspäin kohti pojan kasvoja. Niiauksesta noustuaan hän väänsi kasvonsa neutraaliin, suloiseen hymyyn. Ei mennyt kahta sekuntia enempää ennen kuin hän purskahti nauruun pojan seuratessa hänen esimerkkiään. Tämä vuoristokylän poika muistutti Sagaa Arrenista.
"Unohdin ottaa harjan Tanssijaa varten. Voisitko lainata jotain omistasi?" Saga kysyi viitaten samalla kädellään sillä hetkellä hieman pölyiseen ratsuunsa, joka oli ilmiselvästi nukkunut maassa vasemmalla kyljellään. Yleensä hyvin siistin ja elegantin tamman harja ja häntä olivat nyt täynnä heinänkorsia ja lähes valkea, kermansävyinen karva oli karsinan pahnana käytettävän turpeen värinen.
"Toki. Odotas ihan hetki", poika sanoi ja hölkkäsi sitten joustavin askelin tallikäytävän toiseen päähän. Siellä toinen kumartui ja otti käsiinsä yksinkertaisen kangaspussin joka oli ollut perimmäisen vasemmalla puolella olevan karsinan vieressä. Pussi kädessään hän palasi takaisin Tanssijan karsinan eteen ja ojensi narusta roikottamaansa pussia tytölle. Sagan kurottautuessa ottamaan sitä poika veti kätensä takaisin hetkeksi ja naurahti toisen turhautuneelle ilmeelle antaen sitten pussin ihan oikeasti tämän käsiin. Saga kiitti, avasi karsinan oven haan ja pujahti oven ja seinän välistä sisäpuolelle. Oven hän sulki jäljessään.
Tyttö avasi pussin ja otti käteensä päällimmäisen harjan, joka sattui olemaan pitkäharjaksinen ja pehmeä. Lempeällä äänellä hän kutsui hevostaan nimeltä ja rapsutti oikealla kädellään sen niskaa aivan korvien takaa. Tamma hörisi vaimeasti ja painoi otsansa vasten Sagan rintakehää. Tyttö hymyili ja siirtyi hevosen sivulle seistyään aiemmin sen pään edessä. Pitkin, hevosen karvan suuntaisin vedoin hän alkoi puhdistaa yön ja eilisen matkan aikana kertynyttä turvetta ja pölyä hevosensa vaaleasta karvapeitteestä. Käytävällä seisova poika nojaili oven yläreunaan ja katseli karsinan sisäpuolelle hieman hämmentyneenä.
Tyttö ei selvästikään ollut mistään pikkukylästä. Tällä ei ehkä ollut koristeellista hametta päällään, mutta vaatteet olivat silti laadukasta kangasta ja nahkaa, ne oli tehty tarkasti tälle yhdelle ihmiselle. Hiukset kiilsivät puhtaina ja suorina, iholla ei missään näkynyt auringonpolttamien jättämiä jälkiä. Silti tyttö ei käyttäytynyt kuin kaupunkilainen. Poika oli kerran ratsastanut Sarasteeseen jotakin asiaa hoitamaan, eikä ollut ensinkään pitänyt kaupungin elämäntavasta. Kaikki ylemmän luokan kansalaiset vain lojuivat kartanoissaan päivät pitkät ja pojan nähdessään nämä olivat joko kääntäneet katseensa pois tai nauraneet hänen hieman rähjäiselle ulkonäölleen. Tämä tyttö ei käyttäytynyt niin, vaan laski leikkiä kuin kuka tahansa muukin tehden pilkkaa leveisiin hameisiin pukeutuvista hienostotytöistä ja heidän typeräksi hiotuista käytösmalleistaan. Kuka kumma oli tämä tyttö ja mitä varten hän oli Havun kylässä, vieläpä kahden lohikäärmeellä ratsastavan haltian kanssa? Se oli herkullinen arvoitus, jonka vastauksen poika halusi selvittää. Jos ei muuta syytä tai tarkoitusperää varten, niin uteliaisuutensa tyydyttääkseen.
"Mikä sinun nimesi on?" hän kysyi karsinassa hevostaan harjaavalta tytöltä. Hänen ajatuksensa hyppäsivät hetkeksi hevoseen, jota hän oli ihaillut jo edellisenä päivänä. Se ei ehkä vetänyt vertoja haltioiden hevosille, mutta tamma oli silti upea. Se oli selvästi Candresta tuotu, siro eläin. Koskaan ei ollut Havun talleista löytynyt eläintä, jonka karva olisi hehkunut auringossa samalla tavalla kermanvärisenä, jouhet hohtaneet kultaisina aamuauringon ensimmäisten säteiden luodessa valonsa talliin sen pienien ja pojan häpeäksi hieman likaisten ikkunoiden lävitse. Saga hymyili ja jatkoi hevosensa takaosan harjaamista. Tanssija seisoi kauniisti paikallaan ja hetken talli oli aivan hiljainen hänen ollessaan tietoisesti vastaamatta ihan vain kiusan vuoksi. Viimein hän puhui.
"Saga on nimeni. Saga Endonera."
Vastauksensa annettuaan hän kumartui puhdistamaan hevosensa vasenta takajalkaa hymyn varjo vieläkin kasvoillaan. Jos poika oli kerran utelias, hän voisi vastapainoksi leikkiä mysteeristä ja hiljaista tehdäkseen keskustelusta mielenkiintoisemman.
Poika mietti hetken sinisten silmien seuratessa tytön liikkeitä tämän siirtyessä hevosensa toiselle puolelle ja liikuttaessa harjaa tottunein liikkein hevosen kaulaa vasten. Pitäisikö hänen kertoa oma nimensä, vaikka toinen ei sitä kysynyt, vai pitäisikö hänen edes kerran elämässään ymmärtää olla hiljaa? Ei, se olisi kovin tylsää. Tyhmältä kuulostamisen riskilläkin hän puhui pojan ääneksi korkealla äänellään.
"Nimeni on Castan, ja isäni on Ionhar, Varjosuden omistaja."
Saga nyökkäsi hajamielisesti ja taisteli pitääkseen ilkikurisen virnistyksen poissa kasvoiltaan. Hetken kuluttua hän oli niin vähällä epäonnistua, että piilotti kasvonsa hevosensa kaulan taakse ja salli ilmeensä hetkeksi muuttua kirkkaaksi hymyksi. Muutaman harjanvedon tehtyään hän sai kasvonilmeensä taas hallintaansa ja rauhoittui, kiersi hevosen toiselle puolelle ja tarttui harjapussiin, jonka oli laskenut oven viereen. Hän palautti käyttämänsä harjan sinne ja tarttui hiotusta puusta valmistettuun kampaan. Saga kulki jälleen hevosensa kaulan ali sen toiselle puolelle ja alkoi selvittää pitkää, kullansävyistä harjaa, joka kaartui kauniisti kaulan oikealle puolelle. Pisimmät jouhet ylsivät aina ryntäisiin asti - ne olisivat varmasti kasvaneet pidemmiksikin, se oli rodulle ominaista, mutta Saga piti ne mielummin lyhyinä helpottaakseen sekä omaansa että hevosen elämää. Paksu harja oli aivan takussa, siihen oli tarttunut oksien pätkiä ja heinänkorsia hevosen aamuruoasta. Saga huokaisi syvään; harja olisi selvitettävä juuri silloin. Jos sen jättäisi auki vielä toiseksi päiväksi, sen selvittämiseen kuluisi yli kaksinkertainen aika.
Castan katsoi tyttöä hymyillen. Hän seurasi toisen sirojen sormien liikkeitä hevosen jouhien lomassa, katsoi pään taakse letitettyjä ruskeita hiuksia, kasvojen siroja piirteitä, vaaleaa ihoa jollaista ei koskaan kylässä nähnyt - kaikki tytöt ruskettuivat kesän aikana siinä missä pojatkin ulkona töitä tehdessään. Sagaksi esittäytynyt tyttö oli hänen silmissään kaunis ja eksoottinen siroine piirteineen ja sulavine liikkeineen, jotka muistuttivat poikaa niistä harvoista naispuolisista haltioista, jotka olivat joskus viettäneet yön hänen isänsä majatalossa. Tässä ihmistytössä oli samaa eleganssia ja arvokkuutta, jota poika oli aiemmin nähnyt vain haltioiden parissa ja Sarasteen kauppakaupungin ylimystön tyttärien joukossa. Mistä toinen oli kotoisin? Hän ei koskaan saisi tietää, jos ei kysyisi.
"Mistä sinä olet kotoisin?"
Saga hymyili voitonriemuisena. Hän oli herättänyt katselijansa uteliaisuuden ja pääsisi nyt nauttimaan sanojensa toivottavasti aiheuttamasta järkytyksestä, kun toinen huomaisi tuijottaneensa intensiivisesti Kaamoksen linnanherran tytärtä. Hänen isänsä maine tunnettiin laajasti - Endo oli sotien aikana taistellut omien joukkojensa joukossa. Ei johtaen, ei komentaen, vaan rivimiehenä. Puolet harjasta oli jo selvitetty, muutamat jouhet olivat viiltäneet tytön sormenpään ohuen ihon rikki. Yksinäinen veripisara värjäsi kamman pintaan punaisen sormenjäljen.
"Kaamoksen linnasta. Endo on isäni ja Omre veljeni", hän sanoi katsoen poikaa silmiin Tanssijan kaulan ylitse. Toinen värähti sekaväristen silmien tarkan katseen alla. Castanin silmät laajenivat hänen ymmärtäessään sanojen merkityksen. Siinä siis oli syy tytön käyttäytymistavoille ja arvokkuudelle. Tämä oli linnanherran tytär, kaiken lisäksi yhden niistä linnoista, joilla oli eniten yhteyksiä Valoon, pääkaupunkiin, johtuen niiden kahden läheisestä sijainnista. Kaamoksesta Valoon oli vain päivän matka, jos ei seurannut teitä turhan tarkasti. Toki oli myönnettävä, että koko Aravir, heidän maansa, oli pieni. Sen itärajalta, jonka muodosti Hallameren rannikko, Amrielin merkkaamalle länsirajalle ratsastaisi neljä päivää jos tahti oli rauhallinen - kuka tahansa taittoi matkan kolmessa päivässä nopealla hevosella ja lyhyillä tauoilla.
Castan ei enää sanonut mitään, ei edes silloin kun Saga kulki hänen läheltään ja pysähtyi hevosen hännän viereen, alkaen kamman avulla selvittää kuraisia häntäjouhia, jotka olivat aivan yhtä sekaiset kuin harjakin oli ollut. Tyttö ei tiennyt kuinka kauan oli puuhassaan ollut, mutta aikaa oli kulunut varmasti ainakin puoli tuntia ja hän ihmetteli haltioiden poissaoloa. Hänen tietojensa mukaan heillä oli ollut kiire, mutta ärsyyntyneenä hän tuli siihen lopputulokseen, että Deryn ei ollut kokenut vaivan arvoiseksi tulla talliin kertomaan hänelle lähtöajasta. Ärsyyntyneenä hän repäisi kampaa kätensä koko voimalla ja irvisti ottaessaan sen piikeistä pois varsin suuren takun, joka oli irronnut hännästä kiskaisun seurauksena. Kaikesta huolimatta tamma seisoi kauniisti paikallaan muutamaa askelta huomioon ottamatta. Sen tapoihin ei ollut koskaan kuulunut karsinassa pyöriminen - sisätiloissa se kyllä pysyi rauhallisena paikallaan. Kun yhtälöön lisättiin selässä istuva ratsastaja, siitä tuli mahdoton. Saga ei ollut vielä keksinyt syytä ratsunsa levottomuudelle eikä sitä juuri kaivannutkaan, sillä sekä hevonen että ihminen nauttivat vauhdista ja riehakkuudesta yhtä paljon.
Tallin ulko-ovi kävi ja kaksi haltiaa harppoi päättäväisesti käytävää pitkin. Kumpikin pysähtyi hevosensa karsinan eteen nyökättyään jäykästi edelleen ovea vasten nojailevalle pojalle. Saga tuhahti toisten käytökselle - eikö heillä ollut varaa olla edes kohteliaita? Kerrol oli toki alusta asti ollut hiljainen ja jäykkä, mutta Deryn oli sentään aiemmin käyttäytynyt sivistyneesti! Päätään pudistaen hän totesi, etteivät toisten käytöstavat - tai niiden puute - olleet hänen ongelmansa. Hän veti kamman vielä muutaman kerran jo selvitetyn hännän lävitse ja huokaisi tyytyväisenä, kun se ei tarttunut ainoaankaan takkuun. Hän palautti kamman pussiin, väläytti Castanille iloisen hymyn tarkoituksenaan hyvittää haltioiden typerää käytöstä ja otti sitten pussista käteensä edellistä kovemman harjan, jolla puhdisti vain hevosen jalat. Etujalkojen vaalea väri muistutti enemmän tumman ruskeaa. Rinteiden kura oli kuivunut karvaan ja vaati työtä irrotakseen kunnolla.
Viimein Saga nousi ylös, laski harjan käsistään ja sulki sitten pussin suun. Castan oli mennyt kauemmas eikä enää seissyt Tanssijan oven luona. Hän oli käytävän päässä ja nojaili seinään. Saga soi pojalle pehmeän hymyn ja ojensi pussia oven ylitse. Tämä käveli hänen luokseen ja hetken Saga katsoi arvostaen tapaa, jolla kinuskinväriset hiukset kehystivät tämän kasvoja, tapaa, jolla huulet kaareutuivat hymyyn. Toinen otti pussin hänen kädestään ja sormet koskettivat kevyesti toisiaan. Castan vastasi hänen hymyynsä. Saga käänsi katseensa pois ja pyörähti nopeasti hevosensa kaulan alle. Puna hiipi hänen poskilleen. Hän kohotti kätensä, tarttui nopein sormin Tanssijan harjaan aivan sen korvien juuressa ja jakoi ottamansa nipun kolmeen osaan. Hän letitti pitkät jouhet yhdeksi, niskalta alkavaksi ja säkää ennen loppuvaksi letiksi ja sitoi sen kiinni taskustaan kaivamalla nyörinpätkällä, joka oli kenties aiemmin kuulunut hänen edellisten saappaidensa nauhoihin. Tyytyväisenä hän taputti Tanssijan kaulaa, astui sitten ulos karsinasta ja sulki oven perässään. Vilkaisu käytävän toiselle puolelle kertoi Kerrolin nostaneen satulan Amran selkään ja kiristävän satulavyötä Derynin ollessa juuri kumartuneena oman satulansa ylle.
Saga nosti oman satulansa käsivarsilleen paikasta, jossa se nojasi karsinan ulkoseinää vasten. Hän varusti ratsunsa nopeasti, kiristi satulavyön ja kiinnitti suitsien soljet. Edellisenä päivänä käyttämänsä loimen hän taitteli pieneksi ja tunki reppuunsa. Hän pujotti kätensä repun olkaimista, veti lettinsä vapaaksi selkänsä ja repun välistä ja tarttui sitten ratsunsa ohjiin seisten avoimessa oviaukossa. Hän oli valmis lähtemään ja tunsi mielihyvää ollessaan valmis ennen haltiakaksikkoa. Toki oli myönnettävä, että hän oli aloittanut paljon aikaisemmin ja ollut silti valmis vain muutamia minuutteja ennen heitä.
Deryn kiristi Arwainin satulavyötä vielä uudelleen ja nosti sitten ohjat orin kaulalta. Jälleen kerran ihmistyttö oli yllättänyt hänet kyvyllään liikkua nopeasti. Kun haltia oli ilmoittanut että he lähtisivät heti tytön syötyä, hän ei ollut odottanut toisen syövän lähestulkoon seisaallaan, hakevan tavaransa ja olevan ulkona, kaikki alle kymmenessä minuutissa. Ehkä pieni talo oli ahdistanut tyttöä enemmän kuin hän oli luullut. Haltia vilkaisi ystäväänsä, joka oli eilisillasta asti ollut täysin hiljaa ja joka nyt odotti Amran kanssa puolittain käytävällä pitäen hevostaan kiinni aivan kuolaimen alta. Nuoren haltian sormet olivat puristautuneet niin tiukasti nyrkkiin, että rystyset erottuivat selkeästi muuta ihoa vaaleampana. Deryn käänsi katseensa kohdatakseen Sagan kysyvän ilmeen - toinen kulmakarva koholla, olkapäiden kohautus. Hän nyökkäsi ja seurasi sitten edellään kulkevaa ratsukkoa ulos tallista kävellen hevosensa pään etupuolella ohjat löysästi kädessään. Arwain kulki pää korkealla ja korvat hörössä kuten aina - ori oli loputtoman utelias, vaikkakaan ei aina ystävällinen.
Saga talutti Tanssijan ulos tallista ja naurahti, kun se ovesta ulos tultuaan pyrki laukkaamaan pientä, lyhyttä laukkaa hänen vierellään. He kiersivät talon etupuolelle ennen kun hän veti ohjista pysäyttääkseen hevosensa. Tamma ei halunnut seistä paikallaan, vaan otti sivuaskelia tytön kiristäessä satulavyötä vielä viimeisen kerran. Hän pujotti jalkansa jalustimeen, tarttui satulaan ja ponnisti levottomasti liikahtelevan ratsunsa selkään. Se lähti ravilla eteenpäin välittömästi tytön istuttua satulaan. Hän hymyili leveästi pysäyttäessään hevosensa jälleen. Vaikka ei tamma vieläkään paikallaan seissyt, se ei ainakaan yrittänyt juosta mahdollisimman lujaa siihen suuntaan, johon pää sattui sillä hetkellä osoittamaan.
Deryn nousi Arwainin selkään hevosen seistessä koko ajan ryhdikkäänä paikallaan. Haltia katsoi huvittuneena tytön ja tämän voikon tamman sähellystä ja huokaisi sitten katseensa osuessa Amraan ja Kerroliin. Hevonen seisoi tyynen rauhallisena paikallaan, pää alhaalla, kiinnittämättä erityistä huomiota mihinkään, ja ruskeahiuksisen haltian selkäännousutapa oltaisiin voitu kuvailla oppikirjassa. Kaikki tyylistä riippumatta päätyivät kuitenkin varsin hallitusti ratsujensa selkään. Haltia käänsi Arwainin ympäri ja eteni käynnissä pitkin pienen kylän pääkatua. He suuntasivat etelään, kohti Sarastetta. Hän toivoi, että tallipoika ei veisi yöpymisestä maksettuja, ruokapöydälle jätettyjä rahoja ennen kuin Varjosuden omistaja ehtisi ne siitä hakea.
Tanssija hyppi takajalkojensa varassa ja viskoi päätään. Se oli yön aikana löytänyt jälleen sen loputtoman energiavaraston, josta se tuntui saavan voimansa. Saga huokaisi syvään ja alkoi hyräillä hiljaa laulua, jota hänen isänsä usein lauloi juhlapäivinä. Saga ei olisi edes muistanut sen sanoja, kertosäettä lukuun ottamatta, mutta se sävel oli aina ensimmäinen, joka hänen mieleensä tuli. Ratsastajansa ääntä kuunnellessaan hevonen rauhoittui hiljalleen kävelemään suoraan eteenpäin sivuaskelten ja pystyynhyppimisten sijaan. Kylän talot jäivät hiljalleen heidän taakseen, Havu katosi metsän puiden peittäessä talojen hirsiseinät näkyvistä. Deryn siirsi ratsunsa rauhalliseen ja rentoon raviin. Tanssija pyrki vastaamaan Sagan pyyntöön laukalla, mutta hidasti jännittyneeseen raviin suostuttuaan kuuntelemaan ratsastajansa pidättävän avun.
Mandi sulki tallin oven ja harppoi porttipihan läpi ulkomuurin alapuolelle. Hän katsoi ylös, avaten samalla oljenvaaleita lettejään. Tuuli sai hänen tiilenpunaisen paitansa helman lepattamaan.
"Arren? Raahaudu nyt alas niitä portaita, ei se voi olla niin vaikeaa kun olet ylöskin päässyt! Vai pitääkö tulla tönäisemään?" hän hihkaisi toivoen että tuuli ei veisi ääntä hänen huuliltaan. Hetkeen hän ei kuullut muuta kuin porttipihan yleistä hälinää. Sitten hänen korvansa tavoittivat tutun äänen, jonka sävy oli yhtä leikkisä kuin hänen omansa.
"Niinkö kovasti sinä minusta haluat eroon, että työntäisit minut alas ulkomuurilta? Väkivaltaisia nämä nykyajan naiset, väkivaltaisia, sanon minä!"
Ääntä seurasi hahmo, kun pitkä, mustahiuksinen poika hyppi portaat alas vahtivuoronsa toiselle luovuttaneena. Hiukset olivat pörrössä kuten aina ja poika näytti siltä kuin olisi vasta herännyt. Ehkä olikin, Arrenilla kun oli Mandin tavoin taipumus nukkua työpaikallaan. Nuori poika oli seitsemäntoista ja näytti kuin kirjan kuvaukselta sellaisesta pojasta. Hän oli kasvanut pituutta hyvin paljon lyhyessä ajassa ja oli sen tähden hyvin laiha. Liikkeet eivät olleet erityisen sulavia, jäsenet jatkuivatkin kauemmas kun hän luuli niiden jatkuvan. Mandi hymyili leveästi ja heilutti päätään. Avatuista leteistä vapautuneet, pitkät hiukset valuivat hieman takkuisina selkää pitkin.
Arren pysähtyi seisomaan tytön eteen, aivan lähelle. Hän kietoi kätensä toisen vyötärön ympärille, painoi otsansa toisen otsaa vasten. Mandi oli häntä melkein pään mitan lyhyempi, mutta se ei haitannut. Tyttö oli juuri sopiva, täydellinen ja ainutlaatuinen. Hän hymyili tilanteelle - se tapahtui joka kerta, joka päivä, kun heidän työnsä loppuivat. Mandi tuli muurin alle ja huusi hänen nimeään, hän vastasi ja tuli alas ja hetken ajaksi maailma pysähtyi niin, että se sisälsi vain heidät kaksi. Hän kumartui alaspäin, Mandi kohosi varpailleen, heidän huulensa kohtasivat pehmeästi, vailla minkäänlaista kiirettä. Kului samaan aikaan ikuisuus ja vain muutama sekunti, he astuivat taas kauemmas toisistaan, kädet tarttuivat toisiinsa, sormet pujottautuivat toisen käden sormien lomaan. Hiljaisin askelin he alkoivat kävellä porttipihan poikki kiinnittämättä sen enempää huomiota ympärillä olevaan maailmaan, joka varmasti jatkaisi normaalia kulkuaan ilman heitäkin. Arren huomasi sitten Mandin kasvoilta selkeästi erottuvan ilkikurisen hymyn, kohotetun kulman ja katsoi tyttöä kysyvästi.
"Minäkö väkivaltainen? Näytän sinulle vielä kuinka väkivaltainen...", tyttö sanoi puoliksi nauraen ja kääntyi sitten kohtaamaan pojan. Hän löi ystäväänsä leikkisästi vatsaan ja ilkikurisuus kasvoi iloiseksi nauruksi toisen vastatessa nostamalla hänet ilmaan ja pyörittäessä häntä ympäri. Mandi levitti kätensä sivuilleen ja heitti päänsä taakse. Oljenvaaleat hiukset muodostivat sädekehän hänen kasvojensa ympärille. Nauraen Arren laski rakkaansa alas, painoi nopean suukon toisen otsalle ja lähti sitten pitkin, rennoin askelin juoksemaan pihan läpi edelleen iloisesti nauraen. Mandi nauroi kasvot iloisina hehkuen, huulet hymyyn kaareutuneina ja juoksi toisen perään. Hiukset hulmusivat juoksuaskelten aiheuttamasta ilmavirrasta.
"Voi eikä..."
"Tuolla tavalla, ja vielä julkisilla paikoilla!"
"Ei mitään käytöstapoja..."
"Ei minun aikanani ainakaan!"
"Eivät edes naimisissa, tiedä ovatko edes lupia kysyneet... Vastuutonta, sanon minä!"
"Mutta kyllä minä näin eilen kun se kynttilänvalajan tyttö käveli jonnekin sepän pojan kanssa."
"Ai? Minä luulin ettei se poika saisi ikinä tyttöä itselleen, kun seppä pitää sitä niin kovasti työssä..."
"Minä kuulin yhdeltä tutultani että se seppäkin on ottanut uuden naisen Lehden kylästä."
Vanhat naiset istuivat kaivon reunalla, joku oli seisaallaan muiden edessä. Kaikki puhuivat toistensa päälle käsillään elehtien, ihme oli kun pysyivät huivit päässä. Puheen tahti oli nopea ja sävy yleensä paheksuva, toisinaan he kuiskailivat, vaikka eipä tiedä voisiko tuota kuiskaukseksi sanoa kun se kantoi porttipihan toiselle puolelle asti. Kaamoksen linnassa, kuten muuallakin, oli vanhemmilla naisilla yhteinen pahe joka kansan parissa tunnettiin nimellä juoruilu. Erityisesti nämä samat naiset olivat lähes aina saman kaivon ympärillä ja tiesivät enemmän muiden asioista kuin omistaan. Kukaan ei oikeastaan ottanut heidän puheitaan tosissaan ja ohi kulkevat ihmiset vain naureskelivat ja totesivat, että onhan se hyvä kun on mummoillakin jotakin tekemistä, jolla täyttää viikkonsa. Ja niinhän se olikin. Naiset eivät olleet vielä kuitenkaan saaneet sanaa Sagan lähdöstä, ja se taas oli hyvä. Jos he siitä kuulisivat, asia kääntyisi todennäköisesti lopulta niin, että haltiat olivat vähintäänkin pakottaneet kiljuvan ja potkivan tytön mukaansa naittaakseen tämän jollekulle. Ja viikon päästä puheenaihe siirtyisi taas johonkin arkipäiväiseen ihmissuhdekiemuraan, joka ei millään tavalla heille kuulunut.
Arren pysähtyi seisomaan linnan seinän muodostamaan syvennykseen hengästyneenä nauramisen ja juoksemisen yhteisvaikutuksesta. Mandi juoksi syvennyksen ohitse poikaa huomaamatta huutaen tyhjää täynnä olevia uhkauksia toisen tappamisesta mitä kivuliaimmilla tavoilla. Arren hyppäsi eteenpäin ja kietoi kätensä tytön ympärille jo toisen kerran sinä päivänä, tällä kertaa seisten tämän selän takana aivan tytössä kiinni.Hän laski leukansa toisen päälaelle naurunsa lopettaneena. Mandi nojasi tyytyväisenä Arrenin rintakehää vasten.
"Näitkö Sagaa eilen? Hän kävi talleilla hakemassa Tanssijan ja sanoi lähtevänsä jonnekin", Mandi kysyi pehmeällä äänellä, hengitys edelleen epätasaisena. Hän oli ystävänsä lähdöstä asti ollut utelias sen suhteen, mihin tämä oli mennyt.
"Joo, moneenkin kertaan. Ensin päästin sen aamulla portista kuten aina, ja sitten se pirulainen tuli takaisin joidenkin haltioiden mukana ja kehtasi vielä haukkua minua luukasaksi, mokoma prinsessanalku. Sitten vähän ajan päästä se ratsasti pois niiden samojen haltioiden kanssa. Kuinka niin?" Arren selitti. Hänen äänensä ei ollut vakava - kukaan hänet tunteva ihminen ei edes muistanut, milloin hän olisi viimeksi ollut vakavissaan, oli puheen aihe mikä tahansa.
"Mietin vaan. Kun se ei suostunut sanomaan, mihin oli menossa, eikä näyttänyt hirveän iloiselta mennessään. Ihan kuin se olisi hyvästellyt kaikkea mielessään", tyttö selitti, kasvoillaan huolestunut ilme. Arren ei tosin olisi nähnyt sitä, vaikka olisi halunnutkin, koska seisoi edelleen tytön takana, kädet tämän vyötäisillä.
"Jos ne haltiat olikin jotain pahiksia ja kaappasi sen, ja nyt Saga roikkuu puunoksassa hirtettynä jonkun uskonnollisen riitin seurauksena", Arren sanoi kieltäytyen käyttäytymästä aikuismaisesti ja laskien leikkiä asiasta, johon olisi pitänyt suhtautua vakavasti.
"Turpa kiinni NYT! Mitä jos Saga ei oikeasti halunnut lähteä?" Mandi tiuskaisi ärsyyntyneenä. Häntä pelotti Sagan puolesta. Hänen tai Arrenin seurassa linnanherran tytär ei koskaan ollut hiljainen tai vakava, ei käyttäytynyt niin kuin oli päivällä käyttäytynyt. Saga oli aina ollut energinen ja villi, jättänyt joka ikisen säännön ja rajan taakseen ne ylitettyään. Ja tänään... hän oli ollut hiljainen ja varautunut, lihakset olivat olleet jännittyneet ja liikkeet jäykkiä. Mandi ei ymmärtänyt, ja kun hän ei ymmärtänyt, häntä pelotti.
Arren kirosi mielessään. Hän oli yrittänyt keventää tilannetta ja helpottaa ystävänsä oloa, ja tähän se oli johtanut. Ärsyyntymiseen. Minkä hän sille mahtoi, jos ei ymmärtänyt tällaisia asioita tai osannut käyttäytyä vakavasti? Toki hän välitti Sagasta paljonkin, mutta ei hän silti tiennyt, mitä olisi pitänyt tehdä. Hänelle riitti, että tyttö oli lähtenyt vapaaehtoisesti. Ainakaan häntä ei ollut raahattu pois. Hän tunsi ystävänsä niin hyvin, että epäili edes haltioiden kykyä viedä tätä pois tämän tahtoa vastaan.
"Rauhoitu, Mandi. Jos Saga haluaisi pois, hän tulisi pois. Luota häneen vähän", hän sanoi hiljaa, vetäen tytön lähemmäs itseään ja toivoen sanojensa lohduttavan tätä edes vähän. Mandi oli kuitenkin saanut myös hänet huolestumaan hieman. Toki oli muitakin keinoja pakottaa ihminen tekemään jotakin mitä tämä ei halunnut, kuin fyysinen väkivalta. Kiristys tai uhkailu tulivat ensimmäisenä mieleen, sitten lahjonta, tosin Arren oli varma siitä, että Sagaa oli mahdotonta lahjoa.
Mandin hengitys ei suostunut tasaantumaan. Hän ei ymmärtänyt mitään muuta kuin sen, että Saga oli lähtenyt eikä tulisi takaisin. Mitä ihmettä hän, tallityttö, voisi tehdä? Saga oli ollut hänen ainoa ystävänsä Arrenin lisäksi. Saga oli hankkinut hänelle työpaikan, kun hänen isänsä oli sairastunut. Saga oli huolehtinut hänestä ja hänen isästään vain ystävyyden vuoksi. Mitä nyt tapahtuisi? Sagan lähdettyä tallimestari varmasti antaisi hänelle potkut töissä nukkumisen vuoksi, mutta mitä muutakaan Mandi saattoi tehdä, kun ei öisin ehtinyt levätä? Joka kerta, kun hän palasi kotiin illalla, häntä odottivat tekemättömät työt, joita isä ei enää jaksanut hoitaa. Hänen hartiansa alkoivat täristä kyynelten valuessa hiljalleen silmäkulmista poskille. Arren tiukensi otettaan hänestä ja kuiskaili hänen korvaansa pehmeitä sanoja, joita kumpikaan heistä ei enää muistanut niiden paettua pojan huulilta.
Mandi kääntyi ympäri ja kietoi kätensä Arrenin ympärille, painoi kasvonsa tämän paitaan ja yritti epätoivoisesti pysäyttää kasvoilleen valuvat kyyneleet, hengittää tasaisesti, rentouttaa tärisevät olkapäänsä. Saga oli lähtenyt aiemminkin, mutta silloin hän oli aina tiennyt siitä etukäteen ja käyttänyt lukemattomia tunteja vakuuttaakseen ystävälleen tulevansa takaisin, vakuuttaakseen toisen siitä, ettei jättäisi häntä yksin. Ja nyt Mandilla oli jäljellä vain Arren, eikä hän tiennyt mitä tehdä. Yksi kolmasosa hänen elämästään ja perheestään oli juuri kadonnut hänen ulottuviltaan. Saga.
He seisoivat niin pitkän aikaa ennen kun Mandi astui kauemmas ja pyyhki kyynelten kastelemat kasvonsa punaisen paitansa hihaan. Hän tarttui Arrenin ranteeseen ja alkoi vetää tätä perässään.
"Mennään kysymään Endolta, missä Saga on. Ei hän meitä ulos heitä."
Arren nyökkäsi ja käveli toisen vierellä tytön löysentäessä otettaan hänen ranteestaan. Kaksikko käveli linnan etuoville ja alkoi kulkea sokkeloisia käytäviä myöten kohti ruokasalia, jossa lounas olisi juuri alkanut eteishallin suuren kellon lyötyä kaksitoista heidän astuessaan sisälle. Arren oli päässyt töistään hieman normaalia aikaisemmin - yleensä aamuvuoro päättyi puoliltapäivin.
